IBS-kuukauden kolumni: Meluava vatsa ja muita kauhutarinoita
Teksti ja kuva: Elina Tuukkanen
Kuuliko kukaan? Missä täällä on vessa? Haistoikohan joku? Uskoisin, että edellä mainitut kysymykset ovat hyvinkin tuttuja, varsinkin, kun olet tätä tekstiä päätynyt lukemaan. Toki kyseiset ajatukset ovat tuttuja myös vatsavaivattomille, sillä sattuuhan sitä paremmissakin piireissä.
Suolistoon liittyvät sairaudet ja ongelmat eivät ole pelkästään kipuja, ikäviä hetkiä tai lääkärillä ravaamista. Ne tuovat mukanaan häpeää ja tilanteita, jotka nolottavat. Mutta tarvitseeko näitä asioita hävetä? Sanoisin, että kyllä ja ei.
Minulle yksityisyys on tärkeä asia ja pidänkin jotkut asiat mielelläni vain itselläni. On siis ehkä täysin normaalia ja sallittua tuntea häpeää, kun vatsa pitää järkyttävää meteliä hiljaisissa paikoissa, tai kun suolistokaasu päättää poistua kehosta ilman lupaa. Silloin tuntuu, että minun yksityisyyttäni on loukattu, että olen tuonut itsestäni ilmi asioita, joita en olisi halunnut muiden tietävän.
Häpeästä tuleekin ongelma, mikäli tämä yksityisyyden rikkominen ja reviirille tunkeutuminen tulee ulkopuolisilta ihmisiltä. Voitko samaistua tilanteisiin, joissa suolistosi pulputusta ja murinaa on kommentoitu huvittuneesti, jopa inhoten? Tai kun sinulle on huomautettu varkain karanneesta pierusta, tai ihmetelty ääneen, että miten sinun täytyy päästä taas vessaan, vastahan sinä kävit?
Näissä tilanteissa elimistöni toiminnoista, asioista, jotka mielelläni pitäisin itselläni, on tullut julkisia ihmetyksen aiheita. Totta kai silloin tuntee häpeää, aivan kuin huomauttelisi voimakkaasti hikoilevalle ihmiselle hikiläiskistä kainaloissa, tai virtsankarkailun kanssa kamppailevalle kastuneista haaroista. Silloin on menty toisen ihmisen yksityiselle alueelle.
Esimerkiksi minulle pitkät automatkat ovat helpompia yksin, sillä jos pieru on tullakseen tai on pakko etsiä lähin huoltoasema tai pusikko, voin tuntea häpeää itsekseni, eikä asiasta välttämättä saa tietää kukaan muu. Voin yksin kirota mielessäni, että onpa noloa, ja lopuksi olla jopa huvittunut. Mutta kun läsnä on toinen ihminen tai useampi, eivät tilanteet ja asiat olekaan enää vain minun. Silloin ne on jaettava ja sanottava julki.
Pierut, röyhtäily, ulostaminen ynnä muut toimenpiteet ovat luonnollisia. Näitä suorittavat kaikki nisäkkäät, ilmeisesti myös laiskiaiset pierevät tuoreimpien tutkimusten mukaan. Miksi siis koemme tarvetta hävetä näitä asioita tai kommentoida, jos kanssaelävän vatsa päättää imitoida valaan ääntelyä tai kun hän pyytää toistamiseen päästä vessaan tunnin sisällä?
Minä tiedostan itse oikein hyvin, että IBS:ni aiheuttaa ääniä, hajuja ja tilanteita, joihin vatsavaivattomien on hankala samaistua. Anna minun siis tuntea häpeää rauhassa, itsekseni, mikäli niin haluan. Älä luo häpeän tunnetta minulle.
Tämä kolumni on osa vuoden 2026 IBS-kuukauden tietoisuuskampanjaa. Tutustu kampanjan verkkosivuihin: Huhtikuu on IBS-kuukausi!