IBS-kuukauden kokemustarina: Elämää IBS:n kanssa
Teksti ja kuvat: Emmi Reinikainen
IBS voi muuttaa elämää monin tavoin, mutta sen kanssa oppii elämään. FODMAP-ruokavaliokaan ei ole maailmanloppu – kokeilemalla selviää, mikä kaikki juuri sinun vatsallesi sopii.
Olen Emmi Reinikainen, pian 30 vuotta täyttävä tamperelainen nainen. Olen tällä hetkellä sairauseläkkeellä mielenterveyspuolen sairauksien takia – vaikkakin opettajan töitä, joihin minulla on koulutus, olisi hyvin vaikeaa tehdä suolistosairauden kanssa. Jouduin töissä usein valitsemaan, haluanko syödä vai käydä vessassa, sillä molempia en millään päivän aikana ehtinyt. Olen eläkkeellä onnistunut julkaisemaan kirjan ja myös jatkanut kirjoittamista – silloin pääsee ainakin vessaan aina kun haluaa.
Muistan sen päivän, jolloin oireeni pahenivat siihen pisteeseen, että hakeuduin tutkimuksiin. Olin kesällä 2024 kävelemässä Tampereen Nekalassa, kunnes tajusin, että minun on päästävä vessaan. Valitettavasti en sinne ehtinyt – onneksi minulla oli päälläni pitkä hame. Kun pääsin perille, siistiydyin vessassa ja päätin, että nyt asialle on pakko tehdä jotain.
Asiaani selviteltiin kesästä marraskuuhun asti. Tutkittiin keliakiaa ja otettiin veri- ja ulostenäytteitä, koska olin vain pari kuukautta aiemmin ollut interrail-matkalla. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Lopulta marraskuun lopussa minulta tähystettiin paksusuoli, ja koska siellä ei näkynyt mitään, minun käskettiin kokeilla FODMAP-ruokavaliota – ja se helpottikin paljon oireitani. Olin niin helpottunut siitä, että apukeino löytyi, että ensireaktioni diagnoosiin oli vain ja ainoastaan positiivinen.
Aikataulutettua arkea
Sairaus vaikuttaa elämääni aika paljon. Minulla on puhelimessa helposti saatavilla Vessapassi, ja olen opetellut ulkoa, missä sitä on helpoin käyttää. Jos lähden aamulla johonkin, jossa on vaikeaa käydä vessassa, esimerkiksi junaan, lasken aamuun aikaa sen verran, että suoleni ehtii toimia. Jos olen menossa ystävien tai perheen kanssa ravintolaan, minun on aina etukäteen selvitettävä, onko kyseisessä ravintolassa minulle jotain syötävää. Kun teen kokeiluja siitä, sopiiko joku ruoka-aine minulle edes pienissä määrin, joudun miettimään, mitä seuraavana päivänä on ohjelmassa – eli onko mahdollinen ripuli sovitettavissa mukaan päiväohjelmaan.
Suurin haaste, jonka olen kohdannut, on se, kuinka vaikeaa FODMAP-ruokavalion selittäminen on muille ihmisille. Kuten, että syön gluteenittomia asioita, mutta vältän myös esimerkiksi luumua ja mantelia. Ravintoloissa (ainakin vähän hienommissa ja ketjuravintoloissa) ruokavalioni on ymmärretty paremmin.
Toinen haaste on se, että vaikka syön ruokavalion mukaan, vatsani reagoi moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi stressiin. Ja tämä reaktio on aina ripuli – mikä vaikeuttaa erittäin suuressa määrin esimerkiksi matkustamista. Meinasin juuri jäädä junasta, kun vatsani pakotti minut juoksemaan vessaan vain minuutteja ennen vaihtoa.
Opi tuntemaan suolistosi
Minua auttavat jaksamaan etenkin ne kaikki hyvät päivät, jolloin kaikki toimii ja vatsaa ei tarvitse sen kummemmin ajatella. Myös se, kun vuoden pidättäytymisen jälkeen kokeilee vanhaa lempiruokaa (minun kohdallani luuttomia siipiä, joissa on hiukan vehnää), eikä vatsa reagoikaan mitenkään. Se on aivan paras tunne!
Jos minun tulisi antaa neuvoja muille samassa tilanteessa oleville, tähdentäisin rutiinien merkitystä: pyri saamaan vatsasi toimimaan säännöllisesti, syö ruokavalion mukaan ja kokeile välillä, mitä uutta vatsasi ehkä kestäisi. Uusien ruokien mahdollinen tuonti mukaan ruokavalioon tekee elämästä huomattavasti nautittavampaa.
Opettele myös ruokavalion rajoitukset ulkoa – voit esimerkiksi ravintolassa joutua vastaamaan hyvinkin nopeasti, voitko syödä jotain yksittäistä ruoka-ainetta.
Olen tämän kokemuksen kautta oppinut itsestäni sen, että kaikkeen tottuu. Aluksi kaikki gluteeniton maistui pahvilta, mutta nykyään en enää kiinnitä siihen huomiota. Olen myös aiemmin ollut vähän arka pyytämään ihmisiltä mitään, mutta nykyään juoksen Vessapassi ojossa sisään esimerkiksi kahvilaan ja kerron, että minun on päästävä vessaan nyt.
Lopuksi haluaisin sanoa, että vaikka suolistosairaus on loppuelämän riesa, sen kanssa voi elää. Tärkeintä on oppia tuntemaan oma suolisto ja mitä se kestää. Vertaistuki on myös etenkin alussa erittäin tärkeää – itse sain sitä tädiltäni. Mitä paremmin omaa suoltaan hoitaa, sitä vähemmän sitä tarvitsee ajatella.
Tämä kolumni on osa vuoden 2026 IBS-kuukauden tietoisuuskampanjaa. Tutustu kampanjan verkkosivuihin: Huhtikuu on IBS-kuukausi!